Kolumni | Kääntyykö AEW:n kurssi?

Olen ollut pitkään, oikeastaan jo alusta saakka, kriittinen All Elite Wrestlingiä kohtaan. Annoin, tietenkin, mahdollisuuden ja toivoin parasta, mutta tuotteen ongelmat rävähtivät silmille nopeasti. Sittemmin niitä on valunut näkyville entisestään, myös verhojen takaa, eikä kuherruskuukausi voi kestää ikuisesti.

Annan kuitenkin mahdollisuuksia yhä, viimeksi toissa viikolla. Syy siihen oli promootion tuore maailmanmestari MJF, 26-vuotias supertähti, jonka potentiaali on pilvissä. Halusin nähdä, miltä mies näyttää AEW:n mestarina, ja sain loistavan segmentin, jossa raikas haastaja Ricky Starks, 32, veti elämänsä promon. Mestaruusmatsi odotti seuraavalla eli viime viikolla, ja olihan se nähtävä. Olin ainakin jollakin tasolla koukussa.

Enkä pettynyt. MJF ja Starks ottelivat perinteisen, tasaväkisen ja kiehtovan ottelun, jonka lopetus oli kuin oppikirjasta. Itserakas nilkki potkaisi sympaattista altavastaajaa kiveksille tuomarin selän takana, sai pikaisen selätyksen ja luikki pois paikalta. Erinomainen ottelu piti yleisön otteessaan ja sai molemmat painijat näyttämään vahvoilta.

Aiemmin samassa jaksossa nähtiin myös toinen erittäin valoisa tapaus, kun tuiki tuntematon Action Andretti, 24, päihitti legendaarisen Chris Jerichon ottelussa, joka toi mieleen John Cenan debyytin Kurt Anglea vastaan WWE SmackDownissa pari vuosikymmentä sitten. Tämäkin ottelu oteltiin vanhan koulukunnan malliin ja sai yleisön tulikuumaksi. Yhtäkkiä AEW:hen syntyi uusi tähti, ja tappio ainoastaan hyödytti Jerichoa, joka on ajautumassa jonkinmoiseen kriisiin takaiskujensa myötä. Simppeliä ja toimivaa buukkausta.

Toki jaksossa oli myös sudenkuoppansa. Heti alkajaisiksi nähtiin ottelu, joka haukotutti ja painottui lähinnä vain spotteihin, kun The Elite (Kenny Omega ja The Young Bucks eli Matt Jackson ja Nick Jackson) kohtasi Death Trianglen (Pac, Pental El Zero M ja Rey Fénix) paras seitsemästä -ottelusarjan neljännessä koitoksessa.

Vaikka kyseessä oli ensimmäinen matsi, jonka sarjasta näin, tuntui, että olin nähnyt jo kaiken tämän useita kertoja – eikä ottelusta välittynyt aitoa taisteluhenkeä siitä, kumpi voittaa. Kaiken kukkuraksi sarja suistuu lopullisesti raiteiltaan, kun se jatkuu ensin No Disqualifications -ottelulla ja sen jälkeen mitä ilmeisimmin Falls Count Anywhere -ottelulla ja lopuksi ottelumuodoista kaikkein tylsimmällä, tikapuumatsilla.

Milloinkohan showpainiyleisö herää siihen, että tikapuuottelu on tasan yhtä köyhä "cheap pop" kuin se, että Mick Foley julistaa, missä kaupungissa milloinkin ollaan? Ainoa ero on toki siinä, että Foleyn temppu voi satuttaa korkeintaan äänihuulia siinä missä tikapuuotteluissa otetaan tarpeettoman vaarallisia riskejä, jotka johtavat siihen, että fanit haluavat nähdä aina vain hurjempaa ja shokeeraavampaa sisältöä kehässä ja sen ulkopuolella.

Mielikuvituksettomien spottimatsien sijaan paras veto olisi ollut se, että koko loppusarja olisi oteltu Dog Collar -otteluina. Se olisi sentään pakottanut ottelijat taistelemaan piirun verran realistisemmin, eikä panta kaulassa pysty tekemään sirkusmaisia hyppyjä kehästä ulos ainakaan solkenaan.

Vaan eipä The Elitestä ja Death Trianglesta olisi toki siihen, mihin FTR (Cash Wheeler ja Dax Harwood) ja The Briscoes (Jay Briscoe ja Mark Briscoe) kyseisessä ottelumuodossa kykenivät Ring of Honorin eli AEW:n tytäryhtiön Final Battle -maksulähetyksessä 10. joulukuuta. Kyseinen Dog Collar -ottelu oli omissa kirjoissani vuoden parhaimpia matseja, ja se vaikutti alusta loppuun saakka todelliselta ja – kirjaimellisesti – veriseltä taistelulta paremmuudesta.

Ei akrobatialta.

---

Nähtäväksi jää, millaiseksi AEW:n kehätyyli muotoutuu tulevaisuudessa. Kysymys on ajankohtainen siksi, että firman ylivertainen ykköstähti MJF on vanhan koulukunnan ottelija, joka pyrkii voittamaan eikä viihdyttämään yleisöä saati keräämään tähtiarvosanoja. Äärimmäisen lupaavalta vaikuttaa myös uusi kuvio Bryan Danielsonin kanssa.

Mitä enemmän AEW kallistuu MJF–Starksin ja Jericho–Andrettin suuntaan, sitä enemmän ainakin allekirjoittanut innostuu tuotteesta. Valitettavasti taivaalla on toki samea ja synkkä pilvi, sillä firman varatoimitusjohtajina häärii yhä edelleen kolmikko, joka vannoo aivan toisenlaisen ja tässä vaiheessa jo tyystin kulahtaneen, 2010-luvulta haisevan tyylin nimeen.